Kategoriat
Reissut

Pääsiäinen Kebnekaisella

Torstai 28.3. Saavumme pilviseen Nikkaluoktaan puolen päivän aikaan. Kun varusteet on vaihdettu ja ahkiot viritetty vetokuntoon, lähdemme hiihtämään kohti Kebnekaisen tunturiasemaa. Sää ei ole kovin kummoinen, harmaat pilvet roikkuvat tuntureiden yllä ja välillä sataa lunta. Siteet narahtelevat tutusti hiihtäessämme moottorikelkkojen tasoittamalla uralla tunturikoivikossa. Nikkaluoktan ja Fjellstationin välillä riittää monenlaista kulkijaa, ohitsemme huristelee retkeilijöitä ja muita turisteja kuljettava telakuorma-auto. Kesäisin sama liikenne hoidetaan helikopterilla.

Laddujärven venesatamassa alkaa navakka tuuli. Siirrymme koivikosta jäälle, jossa jatkamme eteenpäin vastatuuleen. Illan alkaessa hämärtyä pystytämme teltat järven länsipäähän jäälle. Iltapalaa laittaessamme suunnittelemme huomisen reittiä. Pakkasta ei ole kuin muutama aste, nukkua tarkenee ohuessa päällysmakuupussissa.

Perjantai 29.3. Päivä alkaa mukavassa säässä auringon paistaessa. Olemme suunnitelleet hiihtävämme tunturiasemalle, jossa on tarkoitus päättää jatkosuunnitelmista. Hiihtelemme eteenpäin joen jäällä, johon on muutamissa kohdissa noussut vettä. Fjellstationin lähestyessä tuuli alkaa puhaltaa navakammin ja nousu asemalle käy melko raskaaksi.

Käymme tunturiasemalla täyttämässä vesipullot ja kyselemme henkilökunnalta nousureiteistä Kebnekaiselle. Tuuli on asemalla ollessamme entisestään voimistunut ja lähtiessämme eteenpäin kohti Tolpagornia joudumme suorastaan taistelemaan sitä vastaan. Aseman jälkeen kuljemme sivurinteessä, jossa Lasse ja Jaakko joutuvat vaikeuksiin pyöreäpohjaisten ahkioidensa kanssa. Niiden vetäminen rinteessä osoittautuu lähes mahdottomaksi ja eteneminen on sen vuoksi hidasta. Laskeudumme alemmaksi ja tasaisella vetäminen sujuu taas hiukan paremmin.

Hiihdämme kohti Fjellstationin länsipuolella olevaa siltaa. Sampo mittaa tuulimittarilla tuulennopeudeksi parhaimmillaan 26 metriä sekunnissa. Kovat puuskat tuntuvat vievän jalat alta ja eteneminen on kuin hiihtäisi ylämäkeen. Päätämme laittaa teltat pystyyn suuren kiven viereen, joka tarjoaa suhteellisen hyvän suojan Lassen tunneliteltalle. Kun tunneli on pystyssä ryhdymme Sampon kanssa pystyttämään omaa telttaamme. Rehkittyämme pari tuntia seisoo asumuksemme pystyssä ja pääsemme sisään tekemään iltapalaa. Teltan pystytys on harvoin näin vaikeaa ja nälkäkin on jo melkoinen parin tunnin intensiivisen työn jälkeen. Käymme nukkumaan tuulenpuuskien iskeytyessä aika ajoin kovalla jytinällä telttakankaaseen.

Lauantai 30.3. Aamulla tuuli on yhä navakkaa ja näkyvyys korkeammilla huipuilla huono. Päätämme jättää Kebnekaiselle nousun tältä päivältä väliin ja jatkaa matkaa länteen kohti Kungsledeniä. Jos ilma olisi ollut hyvä, olisimme lähteneet nousemaan länsireittiä huipulle. Tarkoituksenamme on hiihtää tänään sellaiseen paikkaan, josta on hyvä huomenna lähteä säiden salliessa Kebnekaiselle.

Vastatuuli on voimakas ja edessämme odottaa useamman kilometrin loiva ylämäki. Hiihdämme Singicohkkan eteläpuolella olevassa solassa, jossa korkeat huiput ympäröivät meitä. Huomaan muutaman kilometrin hiihdon jälkeen, että monot hiertävät kantapäitäni. Tilanne on outo, koska näin ei ole millään aikaisemmalla reissulla tapahtunut. Luopuminen nousukarvoista poistaa ongelman, mutta samalla katoaa myös hyvä pito.

Maisemat eivät ole hiukan pilvisestä säästä huolimatta hullummat. Iltapäivällä pilvipeite alkaa pikkuhiljaa repeillä ja tuntureiden huiputkin näkyä alas laaksoon. Etenemme verkkaisaa vauhtia merkityllä uralla kohti Singistugorna -nimistä autiotupaa. Illan hämärtyessä saavumme pohjois-etelä suuntaiseen laaksoon, jonka pohjalla kulkevat Kungsleden- ja Suomenkin puolella piipahtava Kalottireitti. Jatkamalla tästä pohjoiseen pääsee Abiskoon.

Tuuli on tyyntynyt ja taivas kirkastunut. Pystytämme teltat Singi-tupien pohjoispuolelle revontulien välkkyessä taivaalla. Sään paraneminen lupaa hyvää huomiselle Kebnen reissulle.

Sunnuntai 31.3. Päivä alkaa kirkkaassa säässä, joka on kuin tehty Kebnekaiselle kiipeämiseen. Sulattelemme vettä termoksiin, pakkaamme reppuun eväät ja lähdemme liikkeelle yhdeksän aikaan. Matkaa huipulle on noin 12 kilometriä. Leirimme on 800 metrin korkeudessa ja huippu kohoaa vähän yli 2100:n metriin.

Hiihtäminen tuntuu taas vaihteeksi kevyeltä, kun perässä ei tarvitse vetää ahkiota. Eteneminen on helppoa kovalla hangella. Alkumatkasta nousut ovat loivia, välillä hiihdämme pitkät matkat lähes tasaisella. Lähestyessämme Vierranvarria ja Kebnekaisen länsireittiä, muuttuu mäki jyrkäksi. Kovalla hangella hiihtäessä pitää olla huolellinen, koska matka laakson pohjalle on pitkä. Saavumme länsireitille kohdassa, jossa se laskee alas Vierranvarrin ja Kebnekaisen väliseen solaan. Tässä on sopiva paikka luopua suksista ja jatkaa viimeiset kilometrit kävellen. Rinne on jyrkkä ja kivikkoinen, mutta meitä ennen nousseet ryhmät ovat potkineet siihen hyvät askelmat. Mitä ylemmäksi nousemme sitä paremmaksi maisemat muuttuvat. Allamme leijuu ohuita pilviä ja aurinko lämmittää ilmaa.

Saavumme kilomerin päässä huipusta olevalle huippumökille Toppstuganille puolen päivän jälkeen ja jatkamme saman tien eteenpäin. Tasaisella laella seisova terävä huippu alkaa hahmottua edessämme. Kohtaamme muita reittejä ylös nousseita retkeilijöitä kiipeilyvarusteineen. Nousemme viimeiset metrit terävällä harjanteella olevalle huipulle, josta aukeaa hienot näkymät joka suuntaan kymmenien kilometrien päähän.

Vietettyämme reilun tunnin huipulla palaamme takaisin Toppstuganille laittamaan ruokaa. Tupa on täynnä lunta, eikä sisälle ole toivoakaan päästä. Paikka on varmasti aika kostea lumien alkaessa sulaa… Nautimme lämpimästä auringonpaisteesta laittaessamme ruokaa kaasukeittimillä tuvan vieressä. Juttelemme paikalle sattuneiden suomalaisten kanssa ja kuulemme, että he jäivät lumivyöryyn länsireitillä Tolpagornin vieressä, mutta onnistuivat kaivautumaan ulos hangesta.

Syötyämme lähdemme laskeutumaan Kebnekaisen ja Vierranvarrin väliseen laaksoon, jossa suksemme odottavat. Laskeutuminen sujuu vauhdikkaasti, eikä rinnekään tunnu niin jyrkältä kuin noustessa. Saatuamme sukset jalkaan etenee matka vielä vauhdikkaammin. Aurinko alkaa pikkuhiljaa laskea tuntureiden taakse ja rinteiden värisävyt muuttuvat hienon punertaviksi. Olemme teltoilla kuuden jälkeen, matkaan on kulunut melkein koko päivä ja hiihtokilometrejäkin kertynyt mukavasti.

Maanantai 1.4. Pakkaamme aamutuimaan teltat ja lähdemme hiihtämään pohjoiseen kohti Kuoperjåkkan autiotupaa. Päivästä on tulossa vielä lämpimämpi kuin eilisestä. Muutaman kilometrin hiihdon jälkeen heitän ylimääräiset vaatteet ahkioon. Yläruumiissa riittää pelkkä kerraston paita sekä ohut pipo estämään pään palamisen. Vaikka vaatteet on karsittu minimiin, hiki virtaa ahkiota vetäessä.

Hiihdämme sekä Kungsledenillä, että Kalottireitillä. Vastaan tulee pääasiassa kevyissä päivävarusteissa majalta toiselle merkittyjä reittejä pitkin hiihtäviä retkeilijöitä. Kuoperjåkka on pieni taukokäyttöön rakennettu tupa, jonka yhteydessä on halkovaja ja huusi. Käytyämme vessassa jatkamme eteenpäin ja muutamien kilometrien päästä käännymme itään Kaskasavaggelle johtavaan solaan. Hiihdämme melko jyrkässä sivuttaisrinteessä, jossa ahkion tasapaino joutuu koetukselle. Sopivasti lantiolla ohjaillen ahkioni pysyy erittäin hyvin tasapainossa. Ahkion suuresta pituudesta (165cm) ja leveydestä (50cm) on hyötyä; painopiste pysyy alhaalla ja kuorma tukevana.

Koska ilma on tyyni ja leuto, pysähdymme solan suulla syömään. Edessämme on vielä melkein 300 nousumetriä suunnittelemallemme leiripaikalle, joka on Kaskasavaggen pohjalla noin 1200:n metrin korkeudessa.

Saavumme perille iltahämärässä pakkasen kiristyessä. Telttapaikan valinta on suuren laakson keskeltä helppoa, tuulensuojia ei ole mailla eikä halmeilla. Lasse ja Jaakko kasaavat tunnelinsa eteen tuulisuojan lumilohkareista, me tyydymme Sampon kanssa kiristämään teltan narut. Huomisen suunnitelmat ovat vielä hiukan avoimet, mutta päätämme pohtia niitä lisää aamulla.

Tiistai 2.4. Heräämme jälleen aurinkoisessa ja kirkkaassa säässä. Päivän ohjelmana on päiväretki laakson reunalla kohoavalle Pyramiden -nimiselle huipulle. Tunturi on nimensä mukaisesti pyramidin muotoinen ja kaukaa katsottuna houkuttelevan näköinen. Leiriimme saapuu juuri ennen lähtöämme viiden hengen iäkkäämpi ranskalaisporukka ahkioita vetäen. He ovat tulossa Abiskosta ja kertovat olleensa reissussa jo yli kaksi viikkoa.

Lähdemme hiihtämään reilun seitsemän kilometrin päässä 1900:n metrin korkeuteen kohoavalle Pyramidenille. Matkalla pohdimme helpointa ja turvallisinta nousureittiä suhteellisen jyrkälle mäelle. Lopulta päädymme nousemaan eteläseinämän itäreunassa olevaa kivikkoista aluetta pitkin, jossa lunta on vähän. Jätämme sukset mäen juurelle ja jatkamme nousua jalkaisin hiukan upottavalla hangella.

Rinne muuttuu vähitellen kivikkoiseksi ja jyrkemmäksi. Jääraudat ja hakku auttaisivat melkoisesti nousussa, mutta ilmankin pärjää. Rinteen jyrkkyyden vuoksi on mahdotonta sanoa kuinka kaukana huippu on. Vieressä pari metriä Pyramideniä korkeammalle kohoavan Nipalsin terävä huippu on kuitenkin kokoajan näkyvissä ja sen avulla voi hiukan arvioida nousun edistymistä. Myös Sampon korkeusmittari kertoo mainiosti nousumetreistä. Lopulta rinne kääntyy hiukan loivemmaksi ja hetken päästä seisomme pienellä huipulla. Taivaalle on alkanut kerääntyä pilviä ja maisemat ovat muuttuneet hiukan alakuloisen harmaiksi. Näkyvyys on kuitenkin vielä hyvä ja muun muassa Kebnekaisen pohjois- ja etelähuiput näkyvät hyvin.

Syömme eväitä ja toteamme että pienellä huipulla olevasta porukastamme saisi kunnon valokuvan ainoastaan yläpuolella leijuvasta helikopterista. Patukat vatsassa lähdemme laskeutumaan alas samaa reittiä kuin nousimme. Olemme tuota pikaa takaisin suksilla, josta matka jatkuu edelleen kohti leiriä. Etenemme vauhdilla kohti telttojamme, välillä tasaisella järven jäällä luistellen.

Ilta kuluu vettä sulatellen ja ruokaa keitellessä. Teemme Sampon kanssa poikkeuksellisesti ruokaa teltan ulkopuolella, koska ilma on hyvä. Jaakko ja Lasse keittelevät bensalla, me perinteisesti kaasulla. Juomavettä tuntuu kuluvan lämpimien säiden vuoksi erityisen runsaasti ja sen sulatteluun lumesta menee paljon aikaa. Ruokahalu tosin kasvaa sulamista odotellessa mukavasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *